Yhdistyksen historia

Päihdelääketieteen yhdistys, 40-vuotisseminaari 7.3.2019 / iltajuhla            

Rauno Mäkelä
Sosiaalipsykiatrian dosentti, LKT, FM, päihdelääketieteen ja psykoterapian erityispätevyys


Mistä kaikki alkoi?

Olen toiminut päihdetyön lääkärinä ensi kerran 49 vuotta sitten, edelleenkin olen jäsenenä A-klinikkasäätiön eettisessä toimikunnassa. Neljäkymmentä vuotta sitten olin perustamassa Päihdehuollon lääkärit -nimistä yhdistystä. Olen tavallaan elävä fossiili menneiltä ajoilta. Monet asiat ovat tänä aikana muuttuneet, jotkut muut asiat pysyneet ennallaan.

Lääkäreillä on Suomessa ollut kautta aikojen sanottavaa päihdeasioissa, ainakin kollega Elias Lönnrotista alkaen. 1950-luvun alussa Alkossa toiminut valtiotieteilijä Pekka Kuusi suositteli sairaaloiden yhteyteen perustettavia alkoholistipoliklinikoita. Kuitenkin vain Järvenpään sosiaalisairaalasta (nykyinen päihdesairaala) tuli lääkärin johtama. 1950-luvun puolivälistä alkaen perustetuista A-klinikoista tuli sosiaalityöjohtoisia ja lääkäreistä tuntitoimisia.

Eräs muutos lääkepolitiikassa tapahtui vuonna 1964, jolloin A-klinikkasäätiö päätti käynnistää krapulanhoitokokeilun, missä sairaanhoitaja jakoi aamuisin lääkkeitä ennalta sovitun kaavan mukaisesti. Siitä kehkeytyi lääkkeellisen avokatkaisuhoidon malli. Päätös tehtiin silloisia säätiön lääkäreitä kuulematta. Lääkärit kritisoivat. He joutuivat kantamaan vastuun ja toimivat kumileimasimina, kun sairaanhoitajat jakoivat reseptilääkkeitä. Kotkan A-klinikan lääkäri Simo Huusko luennoi: On vaarana, että jaettaessa lääkkeitä krapulaiselle syyllistytään helppohintaiseen asiakkaiden kosiskeluun, jolloin klinikka saa yleisön silmissä huonolta kalskahtavan pillereiden hakupaikan maineen. Samanlaiset lääkkeenjakokäytännöt jatkuivat monilla A-klinikoilla vuosikymmeniä. Kokouksissaan lääkärit puhuivat myös, että lääkehoidot kaikkinensa heikentävät potilaiden muuta hoitomotivaatiota ja että yksityislääkäreiltä saa liikaa väärinkäytettäviä lääkkeitä. Kuulostaa tutulta vuosikymmenien jälkeen.


A-klinikkasäätiö oli päihdetyön keskeinen kouluttajataho. Eräs ensimmäisiä päihdelääkärien järjestäytymiseen tähtääviä kokouksia pidettiin keväällä 1971 Tampereen A-klinikalla. Osallistujia oli seitsemän. Turun A-klinikan lääkäri Stig-Eyrik ”Stigu” Björkqvist oli kokouksen keskeinen hahmo. Pohdittiin sitä, onko lääkärin roolina pitää vain vastaanottoa ja määrätä lääkkeitä vai tulisiko hänen olla laajemmin työryhmän aktiivinen jäsen. Samana vuonna 1971 tunnettu yhteiskuntatieteilijä prof. Kettil Bruun kuvasi päihdetyön suomalaista toimintamallia: Lääkärikunta ei voi olla eikä sen tule olla pääasiallinen alkoholiongelmien käsittelijä, lääketieteellä ei ole hallussaan sellaista tietoa, jolla lääkärit voisivat hoitaa alkoholismia tehokkaasti. Tavallaan lääkärit edistivät tehokkuutta. Avokatkolääkkeitä jakamalla A-klinikat keräsivät paljon lyhyitä ja halpoja suoritteita, niiden avulla tilastot näyttivät hyviltä, kunnat tekivät ostopalvelusopimuksia ja sosiaaliterapeutit saivat rauhassa tehdä pitempiä terapiasuoritteitaan.

Vuonna 1975 Suomen lääkäriliitto julkaisi koulutusaineiston ”Alkoholi ja terveyspalvelut”, tekstiä ja 30 diakuvaa, tarkoitettu etenkin uusien terveyskeskusten koulutuksiin. Olin työryhmän sihteerinä. Hanke oli aikaansa edellä. Samanlaisia projekteja on sen jälkeen tehty 5-10 vuoden välein eri tahojen aloitteesta. Viimeksi kuukausi sitten THL julkaisi tutkimuksen ”Työikäisten alkoholin ongelmakäyttöön tulee puuttua terveydenhuollon kaikilla tasoilla”. Aikaa lääkäriliiton ensimmäisestä paketista on kulunut enemmän kuin yhdistyksellämme on ikää. Lääkärit ovat hitaita oppimaan.

Vuonna 1978 A-klinikkasäätiön järjestämillä päihdehuollon lääkäreiden koulutuspäivillä oli koolla jo kolmisenkymmentä lääkäriä, useimmat tuntitoimisia. Kokopäiväisiä päihdelääkäreitä oli silloin koko Suomessa vähemmän kuin sormia yhdessä kädessä. A-klinikkasäätiön apulaisjohtaja Ingalill Österberg, koulutukseltaan psykologi, kiteytti sen ajan tunnelmia: Päihdeongelmainen on onnettomasti rakastunut lääkäreihin ja lääkehoitoon. Tähän liittyy myös surua ja pettymystä. Päihdehuolto ei ole ollut rakastunut lääkäreihin, lääkäreihin ei ole investoitu, päihdetyö ei ole kannattavaa lääkärin karriäärin kannalta. Samana vuonna 1978 valtakunnallisen päihdeasiain neuvottelukunnan mietinnössä määriteltiin: Kaikki päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjien hoitoa ja huoltoa antavat yksiköt ovat sosiaalihuollon valvonnan alaisia. Samainen neuvottelukunta arvioi myös: Päihdeongelman katsominen sairaudeksi vaikeuttaa hoitotyötä ja passivoi tulevia asiakkaita.

Yhdistyksemme perustava kokous pidettiin 1979 Helsingin Lääkäripäivien yhteydessä. Arkistoista on löytynyt sopimuskirja: ” Me allekirjoittaneet olemme perustaneet Päihdehuollon lääkärit – Alkoholistvårdens läkare r.y. –nimisen yhdistyksen, liittyneet sen jäseniksi ja hyväksyneet sille säännöt. Otaniemi, Espoo 10.1.1979. Stig-Eyrik Björkqvist Turku, Olle Ljungman Helsingfors, Martti Rannikko Marttila, Lea Sipi Tampere, Kaija Kresanov Tampere, Eija Virtanen Hämeenlinna ja Rauno Mäkelä Tampere. Siis seitsemän lääkäriä. Puheenjohtajaksi valittiin hankkeen puuhamies Stigu Björkqvist. Sääntöjen mukaan ”yhdistyksen tarkoituksena on kehittää päihdeongelmaisten huoltoa ja siihen liittyviä lääketieteellisiä aloja, lisätä jäsentensä ammatillista taitoa, tukea heidän työtään, edistää alan tieteellistä kehitystä sekä vaalia jäsentensä etuja.” 

Yhdistyksen alkuvuosien dokumentteja on kenties tallessa jossain, en tiedä. Toiminta oli aluksi vähäistä. A-klinikkasäätiö järjesti edelleen koulutuksia, myös lääkäreille. Vuoden 1983 yhdistyksen vuosikokouksessa oli 10 osallistujaa. Todettiin, että edellisen vuoden aikana yhdistyksellä ei ollut toimintaa, joten vuosikertomusta ei ole laadittu. Stigu oli siirtymässä muihin töihin. Minut valittiin yhdistyksen puheenjohtajaksi.


Seuraavina vuosina yhdistys järjesti iltaisin koulutuskokouksia kerran kuussa Helsingissä jossain ravintolassa, lääketehdas oli sponsorina ja joku jäsen puhui. Aikanaan ne muuttuivat kokopäiväisiksi seminaareiksi kerran pari vuodessa. Yhdistyksen jäsenet toimivat aktiivisesti myös valtakunnallisissa toimikunnissa, joista eräs tärkeä taho oli Suomen Lääkäriliiton alkoholihaitta-asiantuntijatyöryhmä. Minä olin yhdistyksen puheenjohtajana muutaman vuoden. Seuraavaksi vetovastuussa oli Järvenpään sosiaalisairaalan ylilääkäri Paavo Koistinen, hänen jälkeensä pitkän aikaa Kettutien A-poliklinikan ja myöhemmin sosiaalisairaalan ylilääkäri Antti Holopainen sekä muita hänen jälkeensä.

Vuoden 1987 päihdehuoltolaki lisäsi terveydenhuollon vastuuta sosiaalihuollon rinnalla. Niihin aikoihin päihdetyön erityispalveluissa työskenteli jo noin 30 kokopäiväistä ja 60 osa-aikaista lääkäriä. Päihdelääketieteen erityispätevyyttä alettiin suunnitella. Yhdistyksen rooli lääkäreiden kouluttajana vahvistui. Yhdistyksen nimikin vaihtui nykyiseksi.

Näin siis päihdetyöstä kiinnostuneiden lääkäreiden ammattikunta sai alkunsa ja on laajentunut ripeästi, niin kuin tänäänkin voimme nähdä. Kiitos, että sain puhua teille, te nuoret ja vielä nuoremmat kollegat. Kivaa, että olen edelleen hengissä ja voin olla kanssanne tässä arvokkaassa juhlassa. Jatkakaa te puhetta tästä eteenpäin.